Keski-Suomen Ensi- ja turvakotiyhdistyksen 70-vuotisjuhla 28.10.2016
Juhlapuhe
Kansanedustaja Susanna Huovinen
Arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat,
Heti alkuun haluan lämpimästi kiittää ja onnitella juhlivaa yhdistystä pitkästä ja ansiokkaasta keskisuomalaisten ihmisten puolesta tehdystä työstä. Polku ei ole aina ollut helppokulkuinen, mutta Ensi- ja turvakotitoiminnan perustajaa Miina Sillanpäätä lainatakseni: ”Ei koskaan saa sanoa, minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa: minä yritän!”
Tuo Miinan ajattelutapa on leimannut uskoakseni myös monien keskisuomalaisten aktiivien työtä, kun 70 vuotta sitten myös tänne Jyväskylään saatiin avattua Ensikoti vuonna 1956. Kaikki nämä vaikuttajat niin täällä kuin muuallakin maassa olivat oman aikansa edelläkävijöitä. He näkivät, etteivät avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset ja heidän äitinsä ansainneet yhteiskunnan halveksuntaa ja tuomitsevaa asennetta, vaan apua ja tukea.
Sosialidemokraattiset naiskansanedustajat tekivätkin asiasta aloitteen jo vuonna 1907. Aloite nostatti kauhistunutta vastarintaa. Toiminnan ajateltiin ilman muuta kannustavan epämoraaliseen ja siveettömään elämään. Nyt jälkikäteen voidaan todeta, että oli aika kummallista ulkoistaa vastuu avioliiton ulkopuolisesta lapsesta vain äidille, tuomita vain hänet ja kaiken lisäksi evätä näiltä naisilta yhteiskunnan apu. Niinpä nämä tasa-arvotyön uranuurtajat ansaitsevat meidän kaikkien kiitoksen.
Kun eduskunta-aloite ei edennyt, naiset päättivät lähteä liikkeelle toiminnan kautta. Vuonna 1930 Sosialidemokraattinen Työläisnaisliitto – täyttäessään 30 vuotta – perusti rahaston toiminnan aikaansaamiseksi. Ensimmäinen koti valmistui Helsingin Vallilaan vuonna 1942. Turvakotitoiminta alkoi Suomessa vasta 1970- luvulla aluksi kolmivuotisena kokeiluna. Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta ja perheväkivalta eivät olleet vieraita ilmiöitä suomalaisessa yhteiskunnassa tuolloinkaan, väkivaltaa ei pidetty suurena yhteiskunnallisena kysymyksenä pitkään aikaan. Valitettavasti on todettava, että edelleenkin näyttää olevan joillakin suuria vaikeuksia tunnustaa, että niin seksuaalinen väkivalta, naisiin kohdistuva väkivalta kuin perhe- ja lähisuhdeväkivalta ovat suomalaisen yhteiskunnan häpeätahroja, joiden kitkeminen kuuluu meille kaikille.
Arvoisa juhlaväki,
Miina Sillanpään monipuolisen toiminnan eräs keskeinen ajatus oli, että jokainen lapsi on pelastettava elämälle, ja että pelastamalla äiti pelastetaan lapsi. Tämä ajatus heijastelee mielestäni sitä, että jokaisen ihmisen elämään vaikuttaa se, millaisista lähtökohdista hän taipaleelleen ponnistaa. Siksi on väliä sillä, miten huolehdimme äideistä, miten huolehdimme lapsista, miten huolehdimme tulevaisuudesta.
Vaikka hyvinvointiyhteiskunnan kehitystyö on ensikotien perustamisajoista mennyt harppauksin eteenpäin, maailma ei tule valmiiksi. Jo rakennettuakin joudutaan nyt puolustamaan. Ylisukupolvisiin ongelmiin emme edelleenkään ole kyenneet riittävästi puuttumaan. En tiedä, kuinka moni teistä on nähnyt dokumentaristi Virpi Suutarin puhuttelevan elokuvan Hilton – Täällä ollaan elämä. Siinä kerrotaan nuorista, jotka elävät aika lailla ulkopuolisina yhteiskunnastamme itähelsinkiläisessä kerrostalossa. Elämä on tietynlaisen osattomuuden, erilaisten päihteiden, väkivallankin sävyttämää.
Hienoa dokumentissa on sen surullisesta teemasta huolimatta tietty toiveikkuus ja se, että henkilöitä ei esitetä luusereina ja yhteiskunnan pohjasakkana, vaan ihmisinä. Ihmisinä, joiden elämä on lähtenyt sivuraiteelle jo kauan ennen Hiltonia. Kaikkien nuorten lapsuuteen ja nuoruuteen on kuulunut perheen aikuisten päihteiden käyttöä, hylkäämisiä ja myös väkivaltaa. Mieleen jää erityisesti nuoren miehen omakohtainen kokemus: Hän kertoo nukkuneensa jo kolmevuotiaana puukon kanssa, koska ikinä ei tiennyt, mitä yö toisi tullessaan.
Onko nuorten elämäntilanne heidän oma syynsä? Voimmeko vain todeta, että koitapa nyt ryhdistäytyä? Että jokainen täällä on oman onnensa seppä? Mielestäni näiden nuorten elämässä olisi pitänyt tapahtua käänne jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. Turvaverkot eivät ole kyenneet heitä ajoissa auttamaan. Tämä ei tarkoita, että he olisivat menetettyjä tapauksia. Päinvastoin. Dokumentissakin kerrotaan, kuinka opiskelun aloittaminen, työharjoittelu kivassa paikassa tai lapsen saaminen voi kääntää elämän suunnan. Mutta harva pystyy siihen ilman muiden tukea.
Hyvät kuulijat,
Ylisukupolvisten kierteiden katkaiseminen on haastavaa hommaa. Lapsuudessa saadut mallit ohjaavat meitä kaikkia. Erityisen huolestuttavaa on yhteiskunnan eheyden rapistuminen. Miten käy, jos emme koekaan enää olevamme yksi kansakunta, vaan syntyy useita erilaisia kansalaisten kuplia, joista on hyvä arvioida ja arvostella muita? Mureneeko silloin erilaisuuden ymmärtäminen, auttamisenhalu ja empatiakyky, kun kuvitellaan tietävämme, että toisen elämäntilanne on puhtaasti hänen oma vikansa?
Yhteiskunnallisessa keskustelussakin korostuvat varsin kovat arvot: talous, kilpailukyky ja menestyminen. Sosiaalisessa mediassa ihmiset kertovat sanoin ja kuvin usein täydelliseltä tuntuvasta elämästään. Heikompaa hirvittää. Mitä jos elämässä ei olekaan kuohuviiniä, kulinaarisia nautintoja ja matkustelua, vaan ahdistavaa arkea ja monenlaisia vaikeuksia? Miten yltää pärjäävien porukkaan? Vai onko kuvamme pärjäämisestä oikea?
Itselleni havahduttava kokemus oli, kun sain ministerinä vieraakseni kollegan Arabiemiraateista. Kollega kertoi, että heillä on rahaa niin hyvin, että he etsivät nyt maailman parhaita käytänteitä lasten ja perheiden palveluihin, koulutukseen ja vanhustenhoivaan. Siksi he olivat tulleet muun muassa Suomeen. Suorapuheinen nainen oli tutustunut suomalaisen yhteiskunnan toimintaan hyvin ja mielestäni hän esitti oikean kysymyksen: Teillä on moni asia niin hyvin järjestetty ja olette tasa-arvoinen maa, mutta miksi teillä on niin paljon itsemurhia? Ettekö ole onnellisia?
Vähemmän tosiaan kuulee puhetta onnellisuudesta. Silti sen olisi syytä kiinnostaa meitä kaikkia, sillä arkijärkikin sanoo, että hyvinvoiva ja onnellinen ihminen voi antaa lähipiirilleen ja myös ympäröivälle yhteiskunnalle enemmän. Ja juuri siksi, erilaisten yhteiskunnallisten päätösten vaikutusten arviointi olisi tehtävä ennen kaikkea ihmisten näkökulmasta. Kukaan ei varmasti kiistä terveen talouden merkitystä, mutta nyt tuntuu, että päätöksissä ei ole tehty riittävää kokonaisvaikutusten arviointia lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Liian monet säästöpäätökset tuntuvat kohdentuvan aika lailla samoihin ryhmiin, joiden elämässä on haastetta jo muutenkin ihan riittävästi. Jotta mahdollisimman moni jaksaisi ja pysyisi kyydissä, vaikutustenarviointia on välttämätöntä parantaa.
Tätä puoltaa myös THL:n laaja tutkimus vuonna 1987 syntyneiden ikäluokasta. Tutkimus todistaa, että 1990-luvun laman leikkausten keskellä kasvaneet lapset ovat kärsineet esimerkiksi mielenterveysongelmista myöhemmin elämässään.
Hyvät juhlavieraat,
Hyvinvointiyhteiskunnan tämän hetken suurin uudistus on sote. Tämä ihanan kamala lempilapseni viime vaalikaudelta. Moni on sanonut, että miten tuota nyt ei saada tehtyä, senkun vaan päätätte. Olisipa asia näin helppo, mutta soteen liittyy niin paljon. Siihen liittyy perustuslain vahvat kirjaukset, kunnat ja kuntalaiset, palveluiden järjestäminen ja tuottaminen, julkiset toimijat, yksityiset toimijat ja laaja järjestökenttä. Soteen liittyvät myös vahvat lobbarit sekä eri puolueiden vankat, joissakin asioissa kovin erilaiset näkemykset. Toivotan tsemppiä seuraajalleni ja koko hallitukselle hankkeen kanssa. Jotain olisi saatava valmiiksi, sillä mitä pidempään epävarmuus jatkuu, sen pahempi niin ammattilaisten kuin meidän asiakkaiden, kansalaisten kannalta.
Sote siis tarvitaan, mutta ei mikä tahansa sote. Nyt tuntuu siltä, että yhtiöittämispakko ja valinnanvapauden hallitsematon laajentaminen menevät kansalaisten palveluiden parantamisen edelle uudistuksen tärkeysjärjestyksessä. Pelkona on, että vuosikausien ajan kerrytetty osaaminen, verkostot ja hiljainen tieto hukataan, kun isot monikansalliset terveys- ja hyvinvointiyritykset hamuavat isompia markkinoita. Esimerkkejä riittää. Isot sote-yritykset ostavat pieniä yrityksiä pois markkinoilta ja kyselevät kiivaasti tontteja. Kunnilla on omia kiinteistöjä samaan tarkoitukseen, joita uusi maakunnan sote ei välttämättä otakaan käyttöönsä. Jääkö musta pekka eli kiinteistömassa siis kuntien käsiin? Aiheuttaako hallitsematon valinnanvapaus nyt yhteiskunnallemme tuplainvestointeja ja tuplalaskuja? Entä miten tässä kisassa pärjää esimerkiksi laadukasta työtä tekevä, laaja järjestökenttämme, kun jo nyt näyttää, että hinta menee liian usein laadun ohi? Kuten huomaatte, vieläkin on paljon ratkaisua vaativia kysymyksiä ennen kuin sote saadaan maaliin.
Hyvät Keski-Suomen ensi- ja turvakotiyhdistyksen aktiivit vuosikymmenten varrelta, yhdistyksen palveluksessa työskennelleet tai parhaillaan työskentelevät ammattilaiset ja vapaaehtoiset sekä yhdistyksen työtä tukevat yhteistyökumppanit,
Te olette tehneet ja teette tärkeää työtä. Arvostan korkealle, että annatte osaamistanne ja aikaanne yhdistystoimintaan ja kykyänne pistää itsenne peliin pelastaessanne suomalaisia, lapsia, aikuisia ja vanhuksia takaisin elämään. Moni ei olisi selvinnyt ilman teitä. Kiitos, että teette tätä työtä.
Silti työn – asenteiden muokkaamisen, palvelujen puolustamisen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen tulee olla paljon laajemmalla joukolla. Itse asiassa, se on meillä jokaisella. Erityisen suurena koen meidän päättäjien vastuun. Lopetan siteeraukseen, jonka koen painavaksi ja velvoittavaksi. Kun minusta tuli ministeri tuolloin 4-vuotiaalta kummipojaltani oli kysytty, tietääkö hän, mitä ministeri tekee. Hän vastasi: ministeri on henkilö, joka ohjaa eksyneitä aikuisia ja lapsia turvaan. Sama asia sanottiin aluksi näkemässämme filmissä: ”En ole yksin. Tässä on talo, jonka viihtyisässä suojassa turvattomat yksinäiset tytöt ovat päässeet pahimman ylitse ja saaneet takaisin elämänuskonsa.”
Vielä kerran lämpimät onnentoivotukset virkeälle 70kymppiselle ja menestystä tuleville vuosikymmenille!
Kiitos!