Prosessikikkailu kaatoi tärkeän esityksen.

Suomessa oleskelee noin 1000–1500 henkilöä, joilla ei ole kotikuntaa tai pitkäaikaista oleskelulupaa. Kyse on usein hyvin haavoittuvassa asemassa olevista henkilöistä ja heidän oikeuksistaan. Köyhyys sekä koulutuksen ja kielitaidon puute ovat yleisiä. Paperittomien joukkoon kuuluu myös lapsia ja raskaana olevia naisia.

Heillä on oikeus saada vain kiireellistä, päivystysluonteista sairaanhoitoa. Siis hoitoa, jota ei voi viivyttää ilman hengenvaaraa tai välitöntä uhkaa sairauden pahenemisesta. Koska emme ole taanneet tälle pienelle ihmisjoukolle mitään muuta apua, käy liian usein niin, että odottelemme ja katsomme vierestä kun hoidon tarve muuttuu kiireellisen hoidon tarpeeksi. Tämä on inhimillisesti kyseenalaista ja taloudellisesti kestämätöntä. Kiireellinen hoito on aina kalliimpi tapa hoitaa ongelmia.

Erityisen haastavia tilanteita liittyy raskauteen. Sen seuranta ei ole nykyisen lain puitteissa kiireellistä hoitoa, vaikka sillä voitaisiin joissain tapauksissa estää vastasyntyneen pysyvä vammautuminen tai hiv-infektio. Yhtälailla tärkeää olisi, että kaikki Suomessa oleskelevat pääsisivät tartuntatautien leviämisen ehkäisyn kannalta välttämättömiin tutkimuksiin ja suojaaviin rokotuksiin. Tartuntaketjujen katkaisu mahdollisimman varhain säästää inhimilliseltä kärsimykseltä, laajemmilta epidemioilta ja yhteiskunnalle tätä kautta lankeavilta suurilta kustannuksilta.

Hallitus antoi 18. joulukuuta Eduskunnalle esityksen, jonka mukaan paperittomat voisivat jatkossa saada terveydenhuollon ammattilaisten välttämättömäksi arvioimia lyhytkestoisia terveyspalveluja. Paperittomilla lapsilla ja raskaana olevilla naisilla olisi oikeus samoihin palveluihin kuin Suomessa vakinaisesti asuvilla.

Muutos nykytilaan ei olisi ollut kustannuksiltaan suuri. Lain vaikutuksia olisi seurattu kustannusten lisäksi myös paperittomien maahanmuuton osalta. Laki olisi kuitenkin antanut terveydenhuollon ammattilaisille paremman mahdollisuuden arvioida tilannekohtaisesti annettavan hoidon laajuutta, ja ennenkaikkea toimia ammattieettisten velvoitteittensa mukaisesti.

Uudistuksen myötä Suomi olisi täyttänyt nykyistä paremmin meitä sitovat ihmisoikeussopimukset. Ruotsissa vastaava lainsäädäntö tuli voimaan heinäkuussa 2013. Koska aihe herättää erilaisia, aivan perusteltuja huolia, olen koko prosessin ajan huolehtinut siitä että kaikki näkökulmat tulevat kuulluiksi. Värikkäästä keskustelusta on esimerkkejä myös naapurimaasta Ruotsista, ja siihen olin osannut varautua. Niinpä aiheesta järjestettiin keskustelutilaisuus jo ennen lainvalmistelun aloittamista.

Toisin kuin edustaja Kari Rajamäki väittää, lainvalmistelu ei ole ollut puutteellista. Esityksen taustalla on THL:n laadukas selvitystyö. Jotain asian tärkeydestä kertoo myös se, että kansanedustajat sosiaali- ja terveysvaliokunnassa olivat laajalla rintamalla viemässä asiaa päätökseen. Tämä tavoite törmäsi kansanedustaja Kari Rajamäen prosessikikkailuun. Pitää kysyä, voidaanko Suomen kansan valitsemien edustajien päätös torpata, kun se ei miellytä yksittäisiä edustajia? Tässä kohtaa edustaja oli puhtaasti omalla asiallaan. Olen pahoillani siitä, että Rajamäen pitkä ura kansanvallan palveluksessa päättyi perusteellisen lainvalmistelun ja asiantuntijavaliokunnan työn halveeraamiseen prosessikikkailun avulla. Ennen kaikkea olen pahoillani tämän esityksen raukeamisesta niiden ihmisten puolesta, joiden asemaa se olisi parantanut. He jäävät valitettavasti edelleen ilman apua silloinkin, kun se säästäisi inhimillistä kärsimystä ja suomalaisen yhteiskunnan kokonaiskustannuksia.