Arvokas vanhuus kuuluu kaikille isänmaan rakentajille.

Peruspalveluministerinä saan paljon yhteydenottoja suomalaisilta. Hyvin moni viesti koskee ikääntyvien palveluita. Yleensä yhteydenottaja on omainen, joka on huolissaan oman äitinsä, isänsä tai muun läheisensä tilanteesta. Tämä kertoo vahvasta sukupolvien ketjusta, jossa huolehditaan muistakin kuin omasta hyvivoinnista. On tärkeää, että meillä jokaisella olisi luottamus siihen, että silloinkin, kun olemme itse sairaita, heikkoja tai hauraita, joku huolehtii meistä.

Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia rinnallakulkijoina. Siksi olemme rakentaneet yhteiskuntaamme periaatteelle, että jokainen sukupolvi vuorollaan rakentaa yhteistä isänmaata. Kaikkien työpanos on arvokas ja tärkeä. Kun ikäännymme, nuorempien sukupolvien on vuoro ottaa enemmän vastuuta. Elämässä voi kohdata myös muunlainen tilanne, jossa tarvitaan apua. Työttömyys, vakava sairaus, onnettomuus tai muu vaikea kriisi voi kohdata kenet tahansa. Silloinkin yhteiskunnan tehtävänä on auttaa. Juuri tämä on hyvinvointiyhteiskuntamme ydintä: jokaisella on vastuu yhteiskunnan rakennustyöstä omien kykejensä mukaan, mutta ongelmien kohdatessa kaikilla on oikeus saada apua.

Ikääntyminen on suomalaisen yhteiskunnan suurin saavutus. Se ei ole ongelma eikä edes haaste, vaan saavutus. Ihmiset elävät terveempinä ja toimintakykyisempinä pidempään. On totta, että ikääntyminen tuo lisää tarvetta erilaisille palveluille. Pitää kuitenkin muistaa ikääntyvien ihmisten panos yhteiskunnallemme: siinä missä ennen ostettiin kuusikymmpisille lahjaksi kiikkustuoleja, ovat nykyiset kuusikymppiset usein ahkeria työntekijöitä ja omien vanhempiensa sekä lastenlastensa hoitajia. Moni heistä tekee paljon esimerkiksi vapaaehtoistyötä, jonka arvoa voidaan vain arvailla. Niinpä ikääntyminen on meille mahdollisuus, koska koko muu maailma ikääntyy perässämme. Meidän pitääkin osata kääntää tämä osaamisemme uusiksi vientituotteiksi ja työpaikoiksi.

Tällä eduskuntakaudella saatiin vihdoin säädetyksi historiallinen vanhuspalvelulaki. Jo 1970-luvulta lähtien Suomessa on puhuttu ikäihmisten asemasta ja osallisuudesta. Viime kaudella asia oli vireillä, vaan valmista ei tullut. Tällä hallituskaudella tavoite vanhuspalvelulain säätämisestä oli nimenomaan meille demareille aivan keskeinen asia hallitusneuvotteluissa. Laki ohjaa ikäihmisten yksilölliseen kohteluun niin hoidossa ja hoivassa kuin muissakin kysymyksissä. Ikääntyneiden osallisuus ja omat mielipiteet ovat myös keskeisessä roolissa. Laki teki vanhusneuvostoista pakollisia jokaisessa kunnassa.

Vaikka laki on hyvä, ei se kerralla korjaa kaikkea. Laki on historiallinen myös siksi, että sen toteutumista seurataan tiiviisti. Siksi tiedämme nyt esimerkiksi ikäihmisten palveluista paljon enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. Tätä seurantatietoa on käytettävä nyt niin, että parhaat käytännöt saadaan vietyä sinnekin, mistä ne nyt uupuvat. Hoitajamitoituksen seuranta osoitti, ettei tavoiteltu suositustaso toteudu vielä kaikkialla. Vein suosituksen mukaisen mitoituksen kirjaamisen lakiin hallituksen käsittelyyn, mutta se tyssäsi sinne. Vaikka hoitajamitoituksessa on liikuttu vanhuspalvelulain myötä oikeaan suuntaan, on monessa ympärisvuorokautisen hoidon ja hoivan yksikössä arvokkaan vanhuuden haasteena edelleen liian vähäinen hoitohenkilökunta.

Kotihoidon kysymykset ovat nousseet viime aikoina esiin. On hyvä, että tätä keskustelua käydään. Olemme jo erikseen vauhdittaneet kotihoitoon panostamista, koska vanhuspalvelulain seuranta osoittaa tämänkin: laitoshoitoa eli raskasta terveyskeskusten vuodeososastohoitoa on vähennetty, mutta kotiin vietävien palvelujen osuutta ei ole lisätty tarpeeksi. Tähän pitää saada muutos. Vaikka kotona asutaan entistä pidempään, kodista ei saa tulla kenenkään vankila. Tarvitsemme ilman muuta lisää esimerkiksi palveluasumista ja myös uudenlaista yhteisöllistä asumista, jotta ikäihmisten turvallisesta ja sujuvasta arjesta voidaan huolehtia. Kenekään ei pidä tuntea itseään turvattomaksi omassa kodissaan. On myös keskusteltava, miten puutumme liian monen ikäihmisen kokemaan ongelmaan eli yksinäisyyteen. Uskon, että tässä esimerkiksi vahvalla järjestökentällämme voisi olla tulevaisuudessa vielä suurempikin rooli.

Eräässä haastattelussa minulta kysyttiin, mitä toivon sitten kun itse olen vanha. Toiveeni oli tämä: Että olisi ystäviä ja läheisiä, jotka jaksaisivat jutella kanssani. Että olisi ruokaa, lämpöä ja turvaa ilman kipuja. Ettei kukaan koskaan kohtelisi välinpitämättömästi tai vähättelevästi, sillä jokainen ihminen on arvokas – myös vanhana.

Susanna Huovinen

Peruspalveluministeri

www.susannahuovinen.fi