Sortavalan pitäjäseuran kesäjuhlat 31.7.2005 Kuokkalan koulu, Jyväskylä

Arvoisat pitäjäseuran jäsenet, hyvät kuulijat.

Aluksi haluan lämpimästi kiittää kutsusta tulla pitämään juhlapuhe tähän
vuotuiseen seuran juhlaan. Olen osallistunut näihin tilaisuuksiin muutaman
kerran ja joka kerran jälkeen lähtenyt kotiin entistä tietoisempana niin
Sortavalan kuin koko Karjalankin historiasta ja vaiheista. Mieleen ovat jääneet
myös monet kulttuurielämykset, joita eri sukujen edustajat ovat meille
vieraille tarjoilleet.

Pitäjäseuran jäseneksi olen päätynyt vanhempieni kautta. He ovat aina olleet
kiinnostuneita Sortavalasta ja Karjalasta. Kiinnostus tarttui minuunkin. Äitini
puolen sukujuuret ovat Karjalassa ja hän on työskennellyt nuorena Karjalan
Liitossa. Nämä ovat kai päällimmäiset syyt olla mukana vahvan ja aktiivisen
pitäjäseuran toiminnassa - vaikkakin tällä hetkellä vain tapahtumiin
osallistujana.

En silti koe, että kiinnostuksen Karjalaa kohtaan pitäisi kummuta ainoastaan
alueesta saaduista omakohtaisista kokemuksista tai sukulaisten elämästä siellä.
Minusta on tärkeää, että karjalaisuus olisi - niin kuin se usein onkin - vahva
osa suomalaisten identiteettiä. Alue on menetetty, mutta se ei tarkoita, että
muistotkin pitäisi menettää. Olemme saaneet hyvin monia tapoja, tottumuksia ja
perinteitä suomalaiseen kulttuuriin juuri karjalaisuudesta tai sen kautta.

Kun nyt kuitenkin olemme pitäjäseuran juhlassa ja minua on pyydetty valaisemaan hieman omaa suhdettani Sortavalaan ja Karjalaan, niin haluan kertoa teille Hilja-mammani suvun vaiheista. Virallista sukuselvitystä ei ole tehty, mutta muistitiedon avulla on saatu kasaan informaatiota muutaman sukupolven taakse.

Isoäitini isoäiti Anna Maria Hannonen, omaa sukuaan Karvinen syntyi Kiteellä 5.
6.1867. Elämä kuljetti hänet Sortavalan maalaiskunnan Tuokslahteen, johonkin
koulun seutuville. Mari oli naimisissa, mutta hänen miehestään meillä ei ole
tietoja. Ehkäpä hän oli niitä Hannosia, jotka hukkuivat suuren kirkkoveneen
kaatuessa?

Anna Maria oli suurperheen äiti. Poikia oli kolme ja tyttäriä neljä, joista
nuorin oli Ida Maria, äitini isoäiti. Anna Maria Hannonen oli tarinoiden mukaan
topakka mummo, joka kulki seuroissa ja otti mukaan vuorotellen lapsenlapsiaan
ja toimitteli asioita ja hilppasi. Tämä tarkoitti sitä, että hän kulki kävellen
todella pitkiä matkoja. Myös avojaloin, jos tarve vaati. Hän kuoli
Hotinlahdessa vuonna 1944 ja hänet on haudattu Sortavalan maaseurakunnan
hautuumaalle.

Äitini isoäiti Ida Maria avioitui suutari Matti Hurskaisen kanssa ja myös
heilläkin oli monta lasta. He asuivat Kalattoman kylällä Uukuniemellä, rajan
taakse jääneellä puolella. Lapsia oli kaikkiaan seitsemän. Sisaruksista
nuorimmainen Elsa on muistellut Alavieskaan suuntautuneen evakkomatkan kovaa kokemusta. Mukaan otettu poikiva lehmä jouduttiin nimittäin jättämään matkan varrelle kuolemaan.

Isomammani Ida Maria kuoli nuorena Alavieskassa. Hän ei ollut edes
viittäkymmentä ja nuorimmaisensa oli vasta 8-vuotias.Ida Marian ja Matin vanhin tytär eli minun mammani Hilja Maria joutui jo varsin nuorena lähtemään työn perään Sortavalaan lapsenlikaksi ja ompelijan oppiin. Myöhemmin hän kävi Elisenvaaran Karjanhoitokoulun. Hän avioitui Armas-ukkini kanssa vuonna 1937. Ukki oli syntynyt Viipurissa ja vietti lapsuuteensa Joutsenossa. Suku on lähtöisin tietojemme mukaan Jääskestä.

Olen usein miettinyt, miltä mahtoi Hilja-mammasta tuntua kahden pienen lapsen
kanssa, kun ensin hänen omat vanhempansa joutuivat evakkoon ja sitä seurasi
suruviesti äidin, Ida Marian kuolemasta. Entä miten mamma selvisi, kun pian
äidin kuoleman jälkeen tuli suruviesti veljen kaatumisesta. Vielä tämän päälle
oli Hilja-mamman laitettava kaksi pientä poikaansa sotalapsiksi Ruotsiin.

Miten naiset jaksoivat sodan kauhut, lasten ja lastenlasten menetykset,
evakkotaipaleet? Teistä moni osaisi vastata kysymykseen paremmin kuin minä.
Karjalaisnaisten oli vain jaksettava ja selvittävä. Ei kai näissä tilanteissa
oikein ollut vaihtoehtoja. Kun me tämän päivän nuoret äidit tuskailemme yhden
ja kahden lapsen kanssa, tuntuu se välillä mitättömältä valitukselta menneiden
sukupolvien työhön kymmenlapsisten katraiden ja sodan keskellä.

Toisaalta aika on nyt erilainen ja haasteet äitinä olemiselle ja siinä
onnistumiselle ovat suuret. Silti luulen, että meillä olisi oppimista siitä
asenteesta, jolla ennen on selvitty. Itse olenkin saanut voimaa omassa
arjessani miettimällä, miten alkeellisissa oloissa esiäitini ja omakin äitini
ovat selvinneet verrattuna nykyaikaisiin, täysin koneistettuihin koteihin.

Mamma ja ukki kuitenkin rakensivat oman elämänsä Kymenlaaksoon. Pojat tulivat Ruotsista takaisin ja perhe kasvoi sodan päätyttyä viisilapsiseksi.
Hilja-mamma oli mukana Karjala-seuratoiminnassa ahkerasti, yleensä emäntänä
erilaisissa tilaisuuksissa. Taisipa mamma osallistua myös melkein ensimmäisiin
piirankatekokisoihinkin.

Kun itse saan hätäisesti pullat leivotuksi ja napin ommelluksi, mamma oli eri
maata. Hän oli taitava käsistään: kasvatti pellavat ja kutoi, teki mattoja sekä
ompeli omille ja vieraille. Hän tekikin paljon esiintymisasuja ja muuta
vaatetta esimerkiksi lasten tanhukerholaisille. Kylässä kävijät lähtivät
harvoin kotimatkalle tyhjin käsin. Mamma pakkasi heille mukaan mehuja, hilloja,
kananmunia ja tietysti mattoja. Päälläni olevan kansallispuvun hän hankki
äidilleni ja halusi sen olevan juuri Sortavalan eli Keski-Karjalan puvun.
Sortavalahan oli hänen nuoruuskaupunkinsa, jonka maisemia hän vielä viimeisinä
elinvuosinaan jaksoi kirjasta katsella.

Äitini Mirja oli jo lapsesta lähtien mukana Karjala-seuran toiminnassa. Äiti
aloitti tanhuryhmien ohjaamisen jo nuorena ja hän pääsikin Karjalan Liittoon
töihin maata kiertäväksi vunukkaohjaajaksi. Tätä työtä hän jatkoi vielä
opiskeltuaan ensimmäiseen ammattiinsa nuorisonohjaajaksi. Äitini on sanonut,
että hänelle karjalaisuus onkin ollut ihmisistä huolehtimista erilaisissa
tehtävissä. Lasten leireillä ja kilpailuissa, ei vain kropan vaan koko ihmisen
kasvatustyötä, erilaissa luottamustehtävissä sukupuolten tasa-arvon puolesta
toimimista ja aiempien sukupolvien työn tallentamista urheiluseuran
perinnekeruun parissa.

Hyvä juhlaväki,

Mitä karjalaisuus sitten minulle merkitsee? Sitä on vaikea hahmottaa. Se on
paloja erilaisista lapsuuden tuokiokuvista yhdistettynä siihen, mitä luulen
tietäväni karjalaisten ihmisten elämänasenteesta. Se on tietysti muistoja
mammasta ja ukista, heidän kertomuksistaan kauniista Karjalasta.

Ehkä kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä karjalaisuus minulle merkitsee, on
jatkuvuus. Se, että haluan pienen poikanikin tuntevan tämän heimon tavat.
Hilja-mamma pyöräytti hetkessä parisataa karjalanpiirakkaa. Samaan en edes pyri, mutta lapseni pitää tietää, miltä se oikea karjalanpiirakka maistuu. Onneksi
äiti on opettanut mamman opit myös minulle eikä piirakoista yleensä tule
savolaisten herkkua lörtsyä muistuttavia pussukoita.

Hilja-mammalta ja omalta äidiltäni puheeseeni on tarttunut lausahdus, jonka
mieheni on oppinut tuntemaan ja poikani tulee myös: vie mennessäis ja tuo
tullessais. Karjalaista kerkeämistä toivoisin joskus myös työasioiden suhteen.
Tietysti toivon myös, että minuun on tarttunut osa karjalaisesta
vieraanvaraisuudesta.

Mielikuvani on, että karjalaisuus on myös suvaitsevaisuutta. Siksi haluaisinkin,
että nykyiset ja tulevat sukupolvet ymmärtäisivät erilaisuuden arvon. Kun
karjalaiset tulivat nyssäköineen evakkoon, he saivat osakseen liian usein
sivistymättömän ja töykeän kohtelun, vaikka heillä oli jo valmiiksi sydän surua
täynnä. Huono kohtelu johtui usein tietämättömyydestä eli siitä, ettei heidän
murrettaan ja tapojaan ymmärretty vaan niistä tuli pilkan kohde. Toivottavasti
ihmiset kaikkialla maailmassa ymmärtäisivät, ettei toisen ihmisen kieli,
uskonto, tavat tai ihonväri oikeuta koskaan pilkkaan ja syrjimiseen. Kuten
ukkini aina jaksoi opastaa: Toinen toistaa mollaa, kaik' samanlaisii ollaa.

Kansanedustajana toivon tietenkin voivani tuoda esiin sitä merkittävää työtä,
jota Karjalan Liitto ja perinneseurat tekevät. Koen olevani osanen pitkässä
sosialidemokraattisten ja monien muiden puolueiden kansanedustajien ketjussa,
joilla oli tai on side Karjalaan. Näihin lukeutuvat muun muassa Sortavalan
seudulta lähteneet sos.dem. kansanedustajat Anna Haapasalo ja hänen poikansa Kalervo Haapasalo sekä Jussi Rapo. Syvästi kunnioittamani valtiopäivänainen Aune Salama toi aina esiin oman Karjalan tuntemuksensa, samoin monet muut toverit. Tähän kansanedustajien ketjuun luen myös säynätsalolaisen Erkki J. Partasen. Karjalaisten naisten periksi antamattomuus ja osaaminen tulivat esiin myös Suomen Keskustan entisen kansanedustajan, olympiavoittaja Sylvi Saimon persoonassa.

Hyvät kuulijat,

Poliitikkona minun pitäisi kai osata antaa tyydyttävä ja diplomaattinen vastaus
varsinaiseen Karjala-kysymykseen. Pitäisikö menetetty Karjala saada takaisin?
Kysymys on vaikea minulle ja tiedän sen olevan sitä hyvin monille muillekin.
Yhtäältä haluaisin nähdä Karjalamme entisessä loistossaan, toisaalta epäilen,
onko edes sellaisen haaveilu järkevää. Jos minun olisi pitänyt vastata Karjalan
Liiton Taloustutkimuksella teettämään kyselyyn Karjalan palautuksesta, olisin
todennäköisesti kuulunut enemmistöön.

Tutkimuksessahan 25 % vastaajista kannatti palautusta, 57 % ei kannattanut ja
16 % ei osannut tai halunnut sanoa kantaansa. Perusteluni olisi ehkä ollut se,
etten tällä hetkellä pidä palautusta realistisena mahdollisuutena. Tilannehan
voi toki muuttua ja uudelleen arviointia pitää tällaisessa asiassa tehdä
säännöllisin väliajoin. Taloustutkimuksen tutkimuksessa palautuksen kannatusta
vähensivät muun muassa siihen liittyvät kustannukset.

Tällä hetkellä alueen takaisin saamista tärkeämpänä tavoitteena pidän sitä,
että Karjalasta evakkoon aikanaan lähteneet, heidän jälkeläisensä ja muut
kiinnostuneet saisivat käydä menetetyillä alueilla nykyistä helpommin. Olisi
myös tärkeää saada kunnostetuksi se suomalainen arkkitehtuuri, jota esimerkiksi Viipurin ja Sortavalan kaupungeista vielä on löydettävissä. Näin jälkipolvilla olisi suomalaisten Karjalasta rakennusperintöä tallella. Tässä työssähän esimerkiksi professori Martti I. Jaatisen tarkat tutkimukset ovat jo olleet mittaamattoman suureksi avuksi.

Uskon myös, että alueen nykyisten asukkaiden auttaminen koituu myös
suomalaisten muistaman kansallismaiseman hyväksi. Siksi emme saa unohtaa näille lähialueillemme tehtävän lähetys- ja hyväntekeväisyystyön tärkeyttä.

Arvoisat juhlavieraat,

Kun äitini työskenteli 1960- luvun lopulla Karjalan Liitossa, oli silloinen
toiminnanjohtaja Simo Härkönen arvioinut, että karjalaisuus säilyy pisimpään
naisten kepeässä askeleessa. Tämä voi hyvinkin pitää paikkaansa, sillä
parhaimpien voimistelunopettajieni juuret ovat Karjalassa. Nämä opettajat ovat
opettaneet saman kepeyden tuhansille ja taas tuhansille nuorille tytöille ja
naisille. Ei karjalaisuudella siis mitään hätää ole. Kulunut sata vuotta on
nimittäin tuhatvuotisen asuinpaikan historiassa vielä kovin lyhyt aika.

Mutta juhlia pitää järjestää, piirakoita ja sultsinoita leipoa ja potlohkoa
valmistaa sekä tanhuja tanssia. Jotta emme unohtaisi, vaan muistaisimme.

Kiitos!